28.5.2018 Kävelen metsässä. Lippalakin päällä vilkkuu GPS-paikantimen valo ja kädessäni on tablettitietokone. Suunnistuskartan uudelleenkartoituksessa avonainen metsä muuttuu tiedostossa hakkuuaukoksi, aukko muuttuu vihreäksi, vihreä tiheikkö hankalakulkuiseksi maastoksi.
Lehdistä on viime päivinä saanut lukea, että Suomen metsien kierto noudattaa koneavusteista myrskytuho- ja metsäpalorytmiä, jossa mikään ei pala ja puut kaatuvat suoraan konekuljetukseen. Tämä puoliluonnollinen kierto menee kutakuinkin näin: aukko, kynnös, heinikko, vatukko, vitukko, risukko, keppihelvetti, raivuuraiskio ja tiheikkö. Tästä muutamien koneavusteisten harvennusten ja hehtaarien risuestettä muistuttavien rävelikköjen jälkeen päästään metsäksi kutsumaamme vaiheeseen.
”Tämä kaikki luonnollisuus on kovin tärkeää”, itketään lehdissä. “Tällä voidaan lisätä vattuja, ja jopa mustikka voidaan pelastaa”. ”Tämä metsätalouden uhraus luonnollisemman metsän puolesta koskettaa vain noin prosenttia Suomen metsäpinta-alasta”, huikkaa toinen suojelumetsäinsinööri motonsa puikoista unohtaen mainita, että aukosta metsäksi matkaa eri ”sukkessiovaiheiden kautta” on 30 vuotta. Pienellä ynnäämisellä karkeasti 30 % maa-alasta on siis jatkuvasti ”luonnollisen” metsätalouden suojeluksessa – pois muusta käytöstä. Ehkä vitukkona tai rävelikkönä.
Hyttyset iskevät ahnaasti. Rahkasammal rouskuu kuivuneella ojanpenkalla ja alle yhdeksän vuotta vanhan kartan uudelleenkartoitus jatkuu. Onneksi sentään avohakkuualojen vesitalouden korjaamiseksi tehdyt ojat pysyvät kartalla samoilla kohdilla. Toki ongelmiensa kanssa. Elohopean takia isohkoja petokaloja ei pitäisi syödä, humus sotkee mökkirannat sekä taimenien ja lohien kutusoraikot ja suometsistä jatkuvasti haihtuva hiilidioksidi ilmaston. Suunnistaja pääsee toki keveästi ojien yli, mutta marjamummut näihin hyytyvät. Ei auta ojien takainen vatun ”suojelu” marjastajaa, eikä oikeasti ketään muutakaan.
TARMO KETOLA 