15.09.2017
Novelty, impact, deliverables, state-of-the-art, paras, excellent ja top. Vaatimaton suomalainen kiemurtelee tuolissaan apurahahakemuksen imeltyessä tiukan asiallisesta paatoksesta ylimaireaksi henkseleiden paukutteluksi. Pitää olla ihan super ja mielellään kansainvälinen ja urban. Kehusanojen ja buzz-wordien viidakossa liikutaan alueella, joka sijaitsee jossain naurettavuuden ja säälittävyyden rajamailla.
Olen ollut kai onnekas kun olen saanut rahoituksia ja saanut tehdä haluamaani tutkimusta melkein 15 vuotta. Olen saanut rahoitusta säätiöiltä ja Suomen Akatemialta, ja olen siinä sivussa rahoittanut aika monta muutakin tutkijanalkua. Mutta olen minä perkele sitä rahaa anonutkin. Tänään odotellessani KONEen hakupalvelimen heräilyä, suuresta hakijamäärästä johtuvan ylikuormittumisen vuoksi, laskeskelin arviota apurahojen ja työpaikkojen hakemiseen menneestä ajasta. Sain mielestäni aikaan varovaisen arvion, keskimäärin puolestatoista kuukaudesta, joka minulla menee vuosittain hakemuksien tekoon. Tämä aika on suurimmaksi osaksi hukkaan heitettyä. Suuri osa lähetetyistä hakemuksista jää aina rahoittamatta. Olkoonkin että hakemus oli ihan super, top ja awesome henkilökohtainen pettymys on aina suuri.
Paperimies kertoo TVssä irtisanomisuutisten jälkeen ”vetävänsä kännit”. Hylätyn hakemuksen jälkeen koulutettu yliopistolainen järjestää korrektisti kolmen punaviinin viinipruuvin – itselleen. Kun ura roikkuu ilmassa harvoilla onnistumisilla jatkuvien epäonnistumisien sarjassa on vaara kyynistyä tai ihan vaan alkoholisoitua.
Nyt on kyllä sisässä se: the ultimate killer-hakemus, joka on ihan awesome tai ainakin rohkea avaus. Tieteen Jumalille! Skål! On otettava lähetetylle hakemukselle malja.
Tieteen jumalille kuuluu uhrata, jotta saa suurella todennäköisyydellä pitää viinipruuvit.
TARMO KETOLA 